Tämä on sellainen leikki..

asuntohaaveita

2007-05-20T17:12:00+03:00

Mä tahtoisin oman asunnon. Sellaisen jota sais laittaa millaiseksi itse tahtoo. Jossa ois kivasti säilytystilaa mun tavaroille ja johon mä voisin lopulta kuvitella asettuvani. Ja johon mä voisin ostaa uusia huonekaluja ja jota mä voisin sisustaa. Ja sen pitäis lisäksi olla yli 30 neliötä, siinä tulis olla parveke sekä sauna. Sekä sen tulis olla kävelymatkan päässä helsingin keskustasta. Eli yhtälö mahdoton.

Eilen illalla selailtiin kavereiden kanssa noita asuntoilmotuksia netistä. Sen vaan totesin, että niin paljon parempaan elintasoon pääsis jos ei asuis täällä helsingissä. Nimittäin täällä asunnotkin on tuplasti kalliimpia, varsinkin kun yksiöitä katsoo. Samalla hinnalla kun mä ostaisin täältä pienen remontoimattoman vanhan ja huonokuntoisen luukun, mä saisin pohjoisempaa tänävuonna valmistuneen saunallisen ja parvekkeellisen, täydellisen citysinkkukämpän. Mutta minkäs teet, oon luvannu etten valita tästä helsinkiläisyydestäni kun kerran tänne olen vapaaehtoisesti muuttanut. Mutta täytyy myöntää, että kun alan uusia töitä etsimään niin ulotan etsinnän kyllä tuonne pohjoisempaan, jos ei muuta niin ainakin tampereelle :). Nimittäin oman kämpän tahtoisin vaan niin kovasti!!

Ja senkin huomasin, kun pariskunnan kanssa kämppiä katselin. Että niin paljon paremman elintason samalla hinnalla saisi myös silloin kun kämpän ostais kahdestaan :). Ei ois halukkaita mun kaa asunto-ostoksille :D? Ei siinä, voinhan mä tuon sinkkukämppäni ostaa ja myydä sen sitten (toivottavasti kovempaan hintaan.. ) kun joskus löydän sen herra Täydellisen jonka kanssa pyritään yhdessä siihen hyvään elämänlaatuun :)

vielä...

2007-05-17T00:01:00+03:00

On muuten hyvät sanat Sonata Arctican uudessa biisissä.
Niin se menee. Tai niin sen ainakin pitäis mennä :)

Ajatuksia

2007-05-16T23:33:00+03:00

Hei,

mietin tätä mun sinkkuuttani.

Kun mulla on ollut nyt lähiaikoina sellainen olo, että mä en saa yhtään ketään.
Ei nimittäin siinä ole ollut ongelmaa, että mulla ei ois ollut miehiä. Mullahan on paljon sutinaa, sellaisia suloisia, hymyilyttäviä, elämääpiristäviä miesjuttuja. Paljon sellaisia että mies ois ollut valmis vakavampaankin. Eli ei voi syyttää tosiaan sitä etten saisi ketään.

Joten vikaa on etsittävä kai ihan omasta suhtautumisestaan. Musta tuntuu että mulle on tuosta erosta jäänyt joku pieni kammo, tai traumaksihan sitä voisi kai sanoa. Sillä vaikka mä esitän että olen avoin ja valmis kaikkeen, niin musta tuntuu etten mä oikeesti pysty antamaan itsestäni kaikkea. Tai siis, en pysty oikein avautumaan ja antautumaan. En anna itselleni lupaa oikeasti ihastua. Kai mä pelkään että jos mä lähden täysillä johonkin juttuun mukaan niin mua satuttaa taas. Ja sitten siinä käy aina niin, että mä sanon että ei mitään vakavaa, hengaillaan vaan, ei seurustella. En ole valmis puhumaan mistään vakavasta. Ja tottakai, ihan ymmärrettävää että kukaan ei jaksa sitä pidemmänpäälle, ja loppujen lopuksi mä jään taas yksin. Jälkeenpäin vaan mietin että oisinhan mä tuosta tykännyt ja tuon halunnut.

Emmä tiedä että onko vika vaan siinä, että oikea tyyppi ei ole tullut kohdalle. Että mäkin avautuisin sitten kun tulee sellainen että tuntuu just siltä. Mutta emmä tiiä. Kun mä olen jotenkin sellainen että mä en uskalla vaatia mitään, en uskalla ajatella hetkeä pidemmälle, ja jos joskus ajattelenkin niin sitä en ainakaan uskalla tunnustaa.

Tää on mulle vanha ongelma, ja mä kyllä tiedän sen. Mun on aina ollut hankala tunnustaa muille mitä oikeasti ajattelen, ja olen sit sellainen että mukaudun kaikkeen ja sen takia tulen kaikkien kanssa hyvin toimeen. Toisaalta varmaan siksi muhun moni helposti saattaa ihastuakin. Emmä O:n kaan kanssa ihan kaikesta pystynyt puhumaan, musta tuntuu että sekään ei tuntenut mua ihan täysin. Mutta sille mä myönsin tän ongelmani, ja sille mä kerroin että välitän. Ja ei käynyt hyvin. Ja nyt oon kai sit mennyt tuhat askelta taaksepäin siitä edistyksestä mitä silloin tapahtui.

Mun on esimerkiksi hankala näyttää kenellekkään että epäonnistuisin jossakin. Ja jos mun täytyy sellaista joskus myöntää, niin mä helposti vaan vähättelen, heitän kaiken vitsiksi ja sanon että ei se ollut edes mulle tärkeää.

Mutta mä myös tiedän sen, että pitäis ottaa riskiä jos tahtoo jotain saavuttaa. Pitäis antaa vaan mennä ja uskaltaa, varsinkin jos toinen tarjoaa kaiken tässä ja nyt. Ehkä kun mä tiedostan tän ongelman niin mun pitäis yrittää sitä työstääkin.

Se vaan on niin sairaan hankalaa.

Sinne meni

2007-05-11T12:24:00+03:00

Hui,

gradu palautettu. Tiiättekö, niin hassu olo nyt. Aluksi tuli semmonen hyvän olon aalto, ja sitten alkoikin vaan itkettään. Enkä oikein saa selvää onko tää hyvää vai huonoa itkua :/. Jotenkin vaan sellanen olo että se oli nyt siinä, mitä sitten? Olenko mä nyt valmis jo päästämään irti ja siirtymään eteenpäin. Niin paljon on sellaista mitä kuvitelin että tässä vaiheessa jo olisi, mutta sama vanha minä mä edelleen olen :). No, jospa tämä tästä.

Hyvä minä silti :). Nyt suunta stockan herkkuun ja jotain herkkuja itselle palkinnoksi :P

jotain positiivista välillä :)

2007-05-10T23:26:00+03:00

Hei,

musta saa varmaan sellaisen kuvan kun oisin aina pahalla päällä, masiksessa ja rypisin itsesäälissä. Ei se nyt ihan niinkään mene. Yleensä vain silloin tulee sellainen fiilis että pakko purkaa jonnekin ja sitten kun en ihan aina halua kavereillekaan näyttää että nyt menee huonosti, niin helppo avautua tänne satunnaisesti.

Mut on mun elämässä jotain hyvää kivaa aina välillä. Kokeillaan :).

Ensinnäkin, mä oon jo vähän kotiutunut. Vaikka vapaa-aika eniten ehkä edelleen kuluu vain kämpillä, niin on mulla jo hieman kavereita ja ihan yksinäinen en ole. Ja vähän harrastankin ja paljon shoppailen :P. Siis vanhoja kavereita on tosi kova ikävä, mutta oon yrittänyt ajatella niin että ehkä tännekin ajan kanssa syntyy yhtä hyviä ihmissuhteita. Sellasia, ettei tarvi etukäteen suunnitella ja keksiä tekemistä, vaan että voi vaan olla ja hengailla ja kahvitella ja katsella telsua ja vaan olla :D.

Toisiksikin. Töissä on ihan kivaa. Kiirettä ja kivoja juttuja ja hauskoja ihmisiä ja kotoinen olo jo. Vaikkakin se nyt ei oo ihan sitä mitä varten oon yliopiston luentoja kiertänyt, mutta hyvä alku kuitenkin. Ja vaikkakin se työkaveri jota treffailin tapailee nyt mun parasta naispuolista työkaveria. Ja vaikka niitä päivittäin katselen ja näen sen niiden flirtin niin en edes paljon ole mustasukkainen. Ainoa mikä ahdistaa on se, kuinka asiaa salaillaan multa ja puheenaihetta kierrellään.

No yleensäkin ahdistaa valehtelu, asioiden kiertäminen ja peittely. Kaikki ois vain aina helpompaa ja vähemmän satuttavaa kuin ihmiset puhuis suoraan eikä yrittäis liikaa jotain muuta mitä kuvittelee muiden tahtovan. Kokemuksen syvä rintaääni todellakin puhuu tässä asiassa, sitä en enää tahtois koskaan kokea :/.

Mutta asiaan takaisin. Ehkäpä huomenna palautan mun graduni :D. Sitä oon jännännyt jo pitkään ja pitänyt tossa koneella siihen koskematta. Motivaatio meni täysin, ja en enää vain ole jaksanut sitä viilata ja parannella ja lisäillä. Mutta tiedän että noin se menee läpi ja ihan kohtalaisin arvosanoin, palauttaminen jännittää vain niin paljon :O. Mut täytyy kai vain vähän ryhdistäytyä ja laittaa asiat rullaamaan, tässä vaiheessa ne paperit on kyllä jo pakko ottaa kotiin :P. Saa nähdä mikä fiilis sitten tulee kun se oikeasti hyväksytään, vielä on kyllä ihan yhtä teiniolo kuin silloin kun koulun aloitin :P

Niin ja sain vähän lisää työtehtäviä kesäksi. Erilaisia, avartavia, mielenkiintoisia.

Eli on mun elämässä jotain hyvääkin. Viikonloppuna tiedossa siideriä kaverin kanssa ja euroviisustudio monen muun kaverin kanssa :P. Ehkä nähdään senaatintorilla sitten lauantaiyönä jossain vaiheessa :P

kihloissa

2007-05-09T22:04:00+03:00

kaikki on kihloissa. mäkin tahdon olla kihloissa!! ei oo oikein että mulla menee varmaan viis vuotta vähintään siihen, ja muilla se on jo nyt. on vaan nin jäljessä oleva olo..

ja sitäpaitsi, mä oon miettinyt sitäkin että ne jotka löytää toisensa nuorempana on paljon rikkaampia. tai siis että kun ostetaan yhteinen koti jo nuorena niin se on paljon aikaisemmin maksettu pois kuin tällaiset jotka alkaa elään yhteistä elämää joskus 30+ vee. ja ne voi sitten viiskymppisinä jo nauttia velattomasta kämpästä ja kaikesta uudesta kivasta ja mä en koskaan saa mitään..

kiukkukiukku. mäkin tahdon kihloihin :D

Herkkusuu

2007-05-06T22:24:00+03:00

mä en tiedä ketään muuta joka söisi näin epäterveellisesti kuin minä. siis herkkujaherkkujaherkkuja vain koko ajan, ja jos en jaksa tehdä oikeaa ruokaa niin ei hätää, syödään tuosta pakastepitsa ja päälle karkkipussi :/. Ahdistus, tahtois olla sellainen raikas ja hyvinvoiva ja itsestään huolehtiva suloinen tyttö. Mut ei ihan onnistu.

Siitä mä oon kyl kiitollinen, että mun geenit ei oo oikein helposti lihovaa sorttia. Nimittäin muuten mä painaisin varmaan jotain 150 kiloo ja oisin koko ajan vaarassa saada jonkun sydänkohtauksen. Mut nyt on maha kyl hieman alkanut kasvaa, ja nyt soi hälytyskellot ja tarttis tehdä jotain.

Kukahan alkais mulle semmoseksi omaksi personal traineriksi ja motivois mua joidenkin taikasanojen avulla? Muuten mun kuntoilusta ei kyllä tule yhtään mitään.

Huoh.

Näen lentopalloilijan ehkä keskiviikkona :D. Vaikka se taas alkoi oireilla ja uhkaavasti näyttää että sairastuu flunssaan just nyt kun olisin sinne menossa. Onkohan tää merkki joltain korkeammalta taholta, kun viimeksi kävi nimittäin ihan samalla tavalla kun olin suunnitellut reissua tuonne itäsuomeen :)

Kivat vaput :D

2007-04-27T11:43:00+03:00

Nyt onneksi vähän päässyt yli eilisen masisfiiliksistä. Kaks laukkua täynnä kamaa ja puolen tunnin päästä nokka kohti uusia kokemuksia :P. Ihan varmasti tulee huippu reissu, kaveri soitti ja kertoi että sauna odottaa mua lämpimänä ja kavereita tulossa muitakin illalla kyläilee. Kiva tietää että ehkä joku on mua kaivannut :). Mutta mutta, hauskaa vappua tutuille ja tuntemattomille, nautitaan elämästä :D!

sekin vielä :P

2007-04-26T23:34:00+03:00

Ainiin, unohtui sanoa.

Mä tunnen itseni nykyään ihan rappioituneeksi ihmiseksi. Mun tupakkalakko loppui aikoja sitten, eikä toivottakaan uudesta ole. Jos ei mun pirullinen suunnitelma siitä, kuinka poltan tulevan viiden päivän aikana niin paljon etten enää sen jälkeen kykene, toimi :). Tuntuu vaan että olen tunkkainen ja haisen pahalta sen takia koko ajan.

Ja lisäksi mä juon paljon. Tai no, emmä juo paljon, muut vaan juo vähän :D. Ei mun tavat mielestäni ole muuttunut, mutta jotenkin tuntuu että kaikki kaverit jumittaa hieman ja sanoo että otetaan vähän rauhallisesti taas. Tai ei käy baareissa niin usein kuin mä käyn. Mutta hei, hyvä puolustelu mulla ois ihan vaan se, että mun on pakko mennä ja tehdä että mulla olisi vähän edes sosiaalista elämää. Mä en voi jäädä lauantai-illaksi kotiin poikakaverin kainaloon, vaikka välillä sitä mielellään tekisin.

Ja no joo, onhan mun parhaan kaverin alkoholistipoikaystävä aina mua pahempi :).

Mutta tosissaan, en tiedä pitäiskö mun huolestua vai etsiä uusia sinkkukamuja :D

avautumisia2

2007-04-26T23:00:00+03:00

Mikähän mua auttais pääsemään tästä kaikesta yli?!

Oon menossa vappua viettään kavereiden luo vanhalle kotipaikalle, ja nyt alkoi taas mielessä kummittelemaan herra O. Ei tästä nyt vaan tule mitään, kaiken pitäis olla ohi ja unohdettu ja elämän jatkua. Mutta mietin vain sitä kuinka sillä on siellä uus elämä, kuinka me törmätään yhteisten kavereiden luona, ja kuinka mulla taas ne illat sitten menee siihen että seison pihalla röökillä ja itken.

En tajua. Kai se on vaan siitä kun se vaan meni ja unohti ja otti uuden tilalle. Sillä on jo kohta kaks vuotta uutta elämää uuden rakkauden kanssa, ja mä vieläkin jumitan. Tai no, oon vaihtanut kaupunkia, mutta mitään muuta uutta ei olekaan tapahtunut. Hiustyylikin on ihan sama. Ja edelleen kaipaan sitä ja edelleen mietin ettei parempaa voisi olla. Ja niin kauan ku mä näin mietin niin parempaa ei varmaan ikinä tulekaan, pitäis olla valmis siihen uuten niin se vois tullakin.

ja sitten säädän ja teen asioita jotka vaan harmittaa jälkikäteen. Mutta semmonen fiilis tässä pikkuhiljaa on, että mua ei vaan ole tarkoitettu parisuhteeseen. se mahdollisuus oli ja meni, ja nyt olis luotava elämä uusiksi siltä pohjalta.

Eikä mulla mitään sinkkuilua vastaan ole, tähän tottuu. Mutta emmä osaa luoda elämää omien sääntöjeni mukaan. Emmä tiedä mitä tekisin krapulapäivänä, emmä osaa mennä yksin elokuviin tai ulos syömään. Emmä uskalla ottaa asuntolainaa yksin, kun emmä tiedä millanen kämppä kannattaisi ostaa. Emmä voi ostaa autoa kun emmä osaa huolehtia siitä. Enkä mä voi muuttaa kun emmä voi aina vaan kavereita juoksuttaa muuttoapuna. Ääh. Enkä mä kai oikeasti ole näin masentunut, nyt tää fiilis on vaan tämä.

No, menen sitten vapun viettoon ja itken ja yritän peittää sen. Ja jos tulee liian hankalaa, karkaan paikalta, soitan herra pelastavalle enkelille ja menen viereen nukkumaan taas pahan mielen pois. Hetki hyvä oloa, on sekin jotain.