Mä tahtoisin oman asunnon. Sellaisen jota sais laittaa millaiseksi itse tahtoo. Jossa ois kivasti säilytystilaa mun tavaroille ja johon mä voisin lopulta kuvitella asettuvani. Ja johon mä voisin ostaa uusia huonekaluja ja jota mä voisin sisustaa. Ja sen pitäis lisäksi olla yli 30 neliötä, siinä tulis olla parveke sekä sauna. Sekä sen tulis olla kävelymatkan päässä helsingin keskustasta. Eli yhtälö mahdoton.

Eilen illalla selailtiin kavereiden kanssa noita asuntoilmotuksia netistä. Sen vaan totesin, että niin paljon parempaan elintasoon pääsis jos ei asuis täällä helsingissä. Nimittäin täällä asunnotkin on tuplasti kalliimpia, varsinkin kun yksiöitä katsoo. Samalla hinnalla kun mä ostaisin täältä pienen remontoimattoman vanhan ja huonokuntoisen luukun, mä saisin pohjoisempaa tänävuonna valmistuneen saunallisen ja parvekkeellisen, täydellisen citysinkkukämpän. Mutta minkäs teet, oon luvannu etten valita tästä helsinkiläisyydestäni kun kerran tänne olen vapaaehtoisesti muuttanut. Mutta täytyy myöntää, että kun alan uusia töitä etsimään niin ulotan etsinnän kyllä tuonne pohjoisempaan, jos ei muuta niin ainakin tampereelle :). Nimittäin oman kämpän tahtoisin vaan niin kovasti!!

Ja senkin huomasin, kun pariskunnan kanssa kämppiä katselin. Että niin paljon paremman elintason samalla hinnalla saisi myös silloin kun kämpän ostais kahdestaan :). Ei ois halukkaita mun kaa asunto-ostoksille :D? Ei siinä, voinhan mä tuon sinkkukämppäni ostaa ja myydä sen sitten (toivottavasti kovempaan hintaan.. ) kun joskus löydän sen herra Täydellisen jonka kanssa pyritään yhdessä siihen hyvään elämänlaatuun :)

On muuten hyvät sanat Sonata Arctican uudessa biisissä.
Niin se menee. Tai niin sen ainakin pitäis mennä :)

Hei,

mietin tätä mun sinkkuuttani.

Kun mulla on ollut nyt lähiaikoina sellainen olo, että mä en saa yhtään ketään.
Ei nimittäin siinä ole ollut ongelmaa, että mulla ei ois ollut miehiä. Mullahan on paljon sutinaa, sellaisia suloisia, hymyilyttäviä, elämääpiristäviä miesjuttuja. Paljon sellaisia että mies ois ollut valmis vakavampaankin. Eli ei voi syyttää tosiaan sitä etten saisi ketään.

Joten vikaa on etsittävä kai ihan omasta suhtautumisestaan. Musta tuntuu että mulle on tuosta erosta jäänyt joku pieni kammo, tai traumaksihan sitä voisi kai sanoa. Sillä vaikka mä esitän että olen avoin ja valmis kaikkeen, niin musta tuntuu etten mä oikeesti pysty antamaan itsestäni kaikkea. Tai siis, en pysty oikein avautumaan ja antautumaan. En anna itselleni lupaa oikeasti ihastua. Kai mä pelkään että jos mä lähden täysillä johonkin juttuun mukaan niin mua satuttaa taas. Ja sitten siinä käy aina niin, että mä sanon että ei mitään vakavaa, hengaillaan vaan, ei seurustella. En ole valmis puhumaan mistään vakavasta. Ja tottakai, ihan ymmärrettävää että kukaan ei jaksa sitä pidemmänpäälle, ja loppujen lopuksi mä jään taas yksin. Jälkeenpäin vaan mietin että oisinhan mä tuosta tykännyt ja tuon halunnut.

Emmä tiedä että onko vika vaan siinä, että oikea tyyppi ei ole tullut kohdalle. Että mäkin avautuisin sitten kun tulee sellainen että tuntuu just siltä. Mutta emmä tiiä. Kun mä olen jotenkin sellainen että mä en uskalla vaatia mitään, en uskalla ajatella hetkeä pidemmälle, ja jos joskus ajattelenkin niin sitä en ainakaan uskalla tunnustaa.

Tää on mulle vanha ongelma, ja mä kyllä tiedän sen. Mun on aina ollut hankala tunnustaa muille mitä oikeasti ajattelen, ja olen sit sellainen että mukaudun kaikkeen ja sen takia tulen kaikkien kanssa hyvin toimeen. Toisaalta varmaan siksi muhun moni helposti saattaa ihastuakin. Emmä O:n kaan kanssa ihan kaikesta pystynyt puhumaan, musta tuntuu että sekään ei tuntenut mua ihan täysin. Mutta sille mä myönsin tän ongelmani, ja sille mä kerroin että välitän. Ja ei käynyt hyvin. Ja nyt oon kai sit mennyt tuhat askelta taaksepäin siitä edistyksestä mitä silloin tapahtui.

Mun on esimerkiksi hankala näyttää kenellekkään että epäonnistuisin jossakin. Ja jos mun täytyy sellaista joskus myöntää, niin mä helposti vaan vähättelen, heitän kaiken vitsiksi ja sanon että ei se ollut edes mulle tärkeää.

Mutta mä myös tiedän sen, että pitäis ottaa riskiä jos tahtoo jotain saavuttaa. Pitäis antaa vaan mennä ja uskaltaa, varsinkin jos toinen tarjoaa kaiken tässä ja nyt. Ehkä kun mä tiedostan tän ongelman niin mun pitäis yrittää sitä työstääkin.

Se vaan on niin sairaan hankalaa.

Hui,

gradu palautettu. Tiiättekö, niin hassu olo nyt. Aluksi tuli semmonen hyvän olon aalto, ja sitten alkoikin vaan itkettään. Enkä oikein saa selvää onko tää hyvää vai huonoa itkua :/. Jotenkin vaan sellanen olo että se oli nyt siinä, mitä sitten? Olenko mä nyt valmis jo päästämään irti ja siirtymään eteenpäin. Niin paljon on sellaista mitä kuvitelin että tässä vaiheessa jo olisi, mutta sama vanha minä mä edelleen olen :). No, jospa tämä tästä.

Hyvä minä silti :). Nyt suunta stockan herkkuun ja jotain herkkuja itselle palkinnoksi :P

Hei,

musta saa varmaan sellaisen kuvan kun oisin aina pahalla päällä, masiksessa ja rypisin itsesäälissä. Ei se nyt ihan niinkään mene. Yleensä vain silloin tulee sellainen fiilis että pakko purkaa jonnekin ja sitten kun en ihan aina halua kavereillekaan näyttää että nyt menee huonosti, niin helppo avautua tänne satunnaisesti.

Mut on mun elämässä jotain hyvää kivaa aina välillä. Kokeillaan :).

Ensinnäkin, mä oon jo vähän kotiutunut. Vaikka vapaa-aika eniten ehkä edelleen kuluu vain kämpillä, niin on mulla jo hieman kavereita ja ihan yksinäinen en ole. Ja vähän harrastankin ja paljon shoppailen :P. Siis vanhoja kavereita on tosi kova ikävä, mutta oon yrittänyt ajatella niin että ehkä tännekin ajan kanssa syntyy yhtä hyviä ihmissuhteita. Sellasia, ettei tarvi etukäteen suunnitella ja keksiä tekemistä, vaan että voi vaan olla ja hengailla ja kahvitella ja katsella telsua ja vaan olla :D.

Toisiksikin. Töissä on ihan kivaa. Kiirettä ja kivoja juttuja ja hauskoja ihmisiä ja kotoinen olo jo. Vaikkakin se nyt ei oo ihan sitä mitä varten oon yliopiston luentoja kiertänyt, mutta hyvä alku kuitenkin. Ja vaikkakin se työkaveri jota treffailin tapailee nyt mun parasta naispuolista työkaveria. Ja vaikka niitä päivittäin katselen ja näen sen niiden flirtin niin en edes paljon ole mustasukkainen. Ainoa mikä ahdistaa on se, kuinka asiaa salaillaan multa ja puheenaihetta kierrellään.

No yleensäkin ahdistaa valehtelu, asioiden kiertäminen ja peittely. Kaikki ois vain aina helpompaa ja vähemmän satuttavaa kuin ihmiset puhuis suoraan eikä yrittäis liikaa jotain muuta mitä kuvittelee muiden tahtovan. Kokemuksen syvä rintaääni todellakin puhuu tässä asiassa, sitä en enää tahtois koskaan kokea :/.

Mutta asiaan takaisin. Ehkäpä huomenna palautan mun graduni :D. Sitä oon jännännyt jo pitkään ja pitänyt tossa koneella siihen koskematta. Motivaatio meni täysin, ja en enää vain ole jaksanut sitä viilata ja parannella ja lisäillä. Mutta tiedän että noin se menee läpi ja ihan kohtalaisin arvosanoin, palauttaminen jännittää vain niin paljon :O. Mut täytyy kai vain vähän ryhdistäytyä ja laittaa asiat rullaamaan, tässä vaiheessa ne paperit on kyllä jo pakko ottaa kotiin :P. Saa nähdä mikä fiilis sitten tulee kun se oikeasti hyväksytään, vielä on kyllä ihan yhtä teiniolo kuin silloin kun koulun aloitin :P

Niin ja sain vähän lisää työtehtäviä kesäksi. Erilaisia, avartavia, mielenkiintoisia.

Eli on mun elämässä jotain hyvääkin. Viikonloppuna tiedossa siideriä kaverin kanssa ja euroviisustudio monen muun kaverin kanssa :P. Ehkä nähdään senaatintorilla sitten lauantaiyönä jossain vaiheessa :P