Hei,

mietin tätä mun sinkkuuttani.

Kun mulla on ollut nyt lähiaikoina sellainen olo, että mä en saa yhtään ketään.
Ei nimittäin siinä ole ollut ongelmaa, että mulla ei ois ollut miehiä. Mullahan on paljon sutinaa, sellaisia suloisia, hymyilyttäviä, elämääpiristäviä miesjuttuja. Paljon sellaisia että mies ois ollut valmis vakavampaankin. Eli ei voi syyttää tosiaan sitä etten saisi ketään.

Joten vikaa on etsittävä kai ihan omasta suhtautumisestaan. Musta tuntuu että mulle on tuosta erosta jäänyt joku pieni kammo, tai traumaksihan sitä voisi kai sanoa. Sillä vaikka mä esitän että olen avoin ja valmis kaikkeen, niin musta tuntuu etten mä oikeesti pysty antamaan itsestäni kaikkea. Tai siis, en pysty oikein avautumaan ja antautumaan. En anna itselleni lupaa oikeasti ihastua. Kai mä pelkään että jos mä lähden täysillä johonkin juttuun mukaan niin mua satuttaa taas. Ja sitten siinä käy aina niin, että mä sanon että ei mitään vakavaa, hengaillaan vaan, ei seurustella. En ole valmis puhumaan mistään vakavasta. Ja tottakai, ihan ymmärrettävää että kukaan ei jaksa sitä pidemmänpäälle, ja loppujen lopuksi mä jään taas yksin. Jälkeenpäin vaan mietin että oisinhan mä tuosta tykännyt ja tuon halunnut.

Emmä tiedä että onko vika vaan siinä, että oikea tyyppi ei ole tullut kohdalle. Että mäkin avautuisin sitten kun tulee sellainen että tuntuu just siltä. Mutta emmä tiiä. Kun mä olen jotenkin sellainen että mä en uskalla vaatia mitään, en uskalla ajatella hetkeä pidemmälle, ja jos joskus ajattelenkin niin sitä en ainakaan uskalla tunnustaa.

Tää on mulle vanha ongelma, ja mä kyllä tiedän sen. Mun on aina ollut hankala tunnustaa muille mitä oikeasti ajattelen, ja olen sit sellainen että mukaudun kaikkeen ja sen takia tulen kaikkien kanssa hyvin toimeen. Toisaalta varmaan siksi muhun moni helposti saattaa ihastuakin. Emmä O:n kaan kanssa ihan kaikesta pystynyt puhumaan, musta tuntuu että sekään ei tuntenut mua ihan täysin. Mutta sille mä myönsin tän ongelmani, ja sille mä kerroin että välitän. Ja ei käynyt hyvin. Ja nyt oon kai sit mennyt tuhat askelta taaksepäin siitä edistyksestä mitä silloin tapahtui.

Mun on esimerkiksi hankala näyttää kenellekkään että epäonnistuisin jossakin. Ja jos mun täytyy sellaista joskus myöntää, niin mä helposti vaan vähättelen, heitän kaiken vitsiksi ja sanon että ei se ollut edes mulle tärkeää.

Mutta mä myös tiedän sen, että pitäis ottaa riskiä jos tahtoo jotain saavuttaa. Pitäis antaa vaan mennä ja uskaltaa, varsinkin jos toinen tarjoaa kaiken tässä ja nyt. Ehkä kun mä tiedostan tän ongelman niin mun pitäis yrittää sitä työstääkin.

Se vaan on niin sairaan hankalaa.