Hei,
mietin tätä mun sinkkuuttani.
Kun mulla on ollut nyt lähiaikoina sellainen olo, että mä en saa yhtään ketään.
Ei nimittäin siinä ole ollut ongelmaa, että mulla ei ois ollut miehiä.
Mullahan on paljon sutinaa, sellaisia suloisia, hymyilyttäviä,
elämääpiristäviä miesjuttuja. Paljon sellaisia että mies ois ollut
valmis vakavampaankin. Eli ei voi syyttää tosiaan sitä etten saisi
ketään.
Joten vikaa on etsittävä kai ihan omasta suhtautumisestaan. Musta
tuntuu että mulle on tuosta erosta jäänyt joku pieni kammo, tai
traumaksihan sitä voisi kai sanoa. Sillä vaikka mä esitän että olen
avoin ja valmis kaikkeen, niin musta tuntuu etten mä oikeesti pysty
antamaan itsestäni kaikkea. Tai siis, en pysty oikein avautumaan ja
antautumaan. En anna itselleni lupaa oikeasti ihastua. Kai mä pelkään
että jos mä lähden täysillä johonkin juttuun mukaan niin mua satuttaa
taas. Ja sitten siinä käy aina niin, että mä sanon että ei mitään
vakavaa, hengaillaan vaan, ei seurustella. En ole valmis puhumaan
mistään vakavasta. Ja tottakai, ihan ymmärrettävää että kukaan ei jaksa
sitä pidemmänpäälle, ja loppujen lopuksi mä jään taas yksin.
Jälkeenpäin vaan mietin että oisinhan mä tuosta tykännyt ja tuon
halunnut.
Emmä tiedä että onko vika vaan siinä, että oikea tyyppi ei ole tullut
kohdalle. Että mäkin avautuisin sitten kun tulee sellainen että tuntuu
just siltä. Mutta emmä tiiä. Kun mä olen jotenkin sellainen että mä en
uskalla vaatia mitään, en uskalla ajatella hetkeä pidemmälle, ja jos
joskus ajattelenkin niin sitä en ainakaan uskalla tunnustaa.
Tää on mulle vanha ongelma, ja mä kyllä tiedän sen. Mun on aina ollut
hankala tunnustaa muille mitä oikeasti ajattelen, ja olen sit sellainen
että mukaudun kaikkeen ja sen takia tulen kaikkien kanssa hyvin
toimeen. Toisaalta varmaan siksi muhun moni helposti saattaa
ihastuakin. Emmä O:n kaan kanssa ihan kaikesta pystynyt puhumaan, musta
tuntuu että sekään ei tuntenut mua ihan täysin. Mutta sille mä myönsin
tän ongelmani, ja sille mä kerroin että välitän. Ja ei käynyt hyvin. Ja
nyt oon kai sit mennyt tuhat askelta taaksepäin siitä edistyksestä mitä
silloin tapahtui.
Mun on esimerkiksi hankala näyttää kenellekkään että epäonnistuisin
jossakin. Ja jos mun täytyy sellaista joskus myöntää, niin mä helposti
vaan vähättelen, heitän kaiken vitsiksi ja sanon että ei se ollut edes
mulle tärkeää.
Mutta mä myös tiedän sen, että pitäis ottaa riskiä jos tahtoo jotain
saavuttaa. Pitäis antaa vaan mennä ja uskaltaa, varsinkin jos toinen
tarjoaa kaiken tässä ja nyt. Ehkä kun mä tiedostan tän ongelman niin
mun pitäis yrittää sitä työstääkin.
Se vaan on niin sairaan hankalaa.
keskiviikko, 16. toukokuu 2007
Kommentit